Kumpi vai Kampi?

Nyt ollaan jo loppusuoralla. Kaksi iltavuoroa ja kaksi aamuvuoroa on takana sitten viime kirjoittamani. Tänään on tiedossa viimeinen työpäiväni ja vähän on olo haikea. Toisiin asukkaista olen tutustunut paremmin ja toiset ovat jääneet hieman etäisemmiksi. Jokaisen asukkaan avuntarpeet ovat hieman erilaisia ja osa tarvitsee apua enemmän ja osa vähemmän. Sellaiset asukkaat, joiden luona käydään harvemmin, ovat jääneet hieman etäisemmiksi.

Esimerkiksi aamusella joku asukas saattaa tarvita apua ainoastaan kahvin keitossa ja sängyn petaamisessa tai sukkien ja kenkien pukemisessa. Toisessa ääripäässä taas on asukas, jota autetaan miltei kaikissa aamutoimissa; vaihdetaan vaipat, autetaan sängystä ylös, puetaan ja tehdään aamupala. Pyrkimys kuitenkin on, että kaikki asukkaat olisivat samanarvoisia ja heitä kohdeltaisiin samalla tavoin riippumatta avuntarpeen määrästä. Oletuksena kuitenkin on, että esimerkiksi ne asukkaat, jotka asuvat kauempana sijaitsevissa satelliittiasunnoissa pärjäisivät hieman itsenäisemmin.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, minusta on tuntunut, että asukkaat ovat ottaneet uuden tulokkaan hyvin vastaan. Osaltaan tämä voi johtua siitä, että kyseisessä yksikössä on totuttu uusiin kasvoihin. Keikkareita on suhteellisen paljon ja opiskelijat on otettu auliisti vastaan. Olen myös pohtinut sitä, että uusi työntekijä saattaa tuoda piristystä arkeen. Kaikki asukkaat eivät ole kovin aktiivisia ja päivät saattavat kulua enimmäkseen kotona oleskeluun. Tällöin uusi juttukaveri saattaa tuntua mukavalta vaihtelulta. Uudet työntekijät ehkä jaksavat eri tavalla myös seurustella asukkaiden kanssa. Toki mielestäni kaikki työntekijät täällä ottavat erittäin hyvin asukkaat huomioon ja jaksavat haastella päivän kuulumisista. Ehkä on kuitenkin mukavaa, kun vaihteeksi joku uusi ihminen kyselee heidän arjestaan, menneisyydestään ja elämästään.

Voisin kuvitella, että uuden työntekijän tulo saattaa välistä tuntua myös rasitteelta. Kaiken joutuu alusta pitäen selittämään ja neuvomaan, jolloin arjen rutiinit eivät ehkä suju yhtä jouhevasti kuin yleensä. Asukkaat ovat minua kohtaan olleet kuitenkin hyvin kohteliaita ja eivät ole ainakaan näyttäneet mahdollista ärsyyntymistään.

Kun vertaan tätä työtä normaaliin päivätyöhöni olen huomannut joitakin eroavaisuuksia. Kirjaan niitä hieman tähän ylös. Kyseessä ei ole mitään syvälle luotaavaa analyysia, lähinnä joitakin huomioita. Muistakaa lukiessanne pitää mielessä, että nämä huomiot ovat syntyneet vajaan kahden viikon työkokemuksella. Luultavasti tulisin aivan toisiin aatoksiin, mikäli tekisin työtä pidempään.

Hetkessä eläminen

Oman kokemukseni mukaan tässä työssä eletään enemmän hetkessä. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että työtehtävät tehdään sitä mukaa kun niitä ilmaantuu ja yleensä voi keskittyä yhteen tehtävään kerralla ja olla samaan aikaa stressaamatta seuraavasta ja sitä seuraavasta tehtävästä. Mielestäni ihmisläheisessä työssä tämä on erittäin tärkeää. Jokaisella asiakkaalla tulisi olla kokemus siitä, että työntekijä on oikeasti läsnä ja keskittyy juuri sillä hetkellä juuri siihen ihmiseen. Ymmärrän tietenkin, että tämä ei aina ole mahdollista ja että myös tässä työssä täytyy ajatella kokonaisuuksia. Myös ajoittainen kiire tekee sen, ettei aina pysty panostamaan täysillä yhteen asiakkaaseen.

Omassa työssäni työtehtävät yleensä suunnitellaan pidemmällä jänteellä. Eri tehtävien deadlinet tulevat vastaan eri aikaan ja usein ei ole edellistä tehtävää saanut pois alta, kun seuraavaa pitäisi jo tehdä. Työtehtäviä pitää hallita ja hallinnoida itsenäisesti, suunnitella milloin tekee mitäkin ja yrittää keskittyä yhteen asiaan kerralla, vaikka mielessä pyörii miljoona muuta työjuttua. Työssä tarvitsee koko ajan olla askeleen edellä, nähdä kokonaisuuksia, ideoida uutta ja pitää samaan aikaan useita lankoja näpeissään.

Palautteen saaminen

Palaute tulee asumispalvelutyöntekijän työssä samalla tavoin hetkessä. Sen onko työn tehnyt hyvin vai huonosti näkee asukkaan ilmeistä ja eleistä. Usein palautteen saa myös sanallisessa muodossa. Kiitos on sana jonka kuulee tässä työssä paljon useammin kuin omassa työssä. Ne kerrat, jolloin asukas ei ole kiittänyt minua käyntini jälkeen ovat todella harvassa. Ihanimpia kommentteja mitä olen kuullut ovat ”Tiedätkö Saara, että mä tykkään susta. Tykkätkö sä musta?" tai ”Voi vitsi mulle tulee kyllä sua ikävä”. Negatiivista palautettakin on tullut, esimerkiksi ärhäköiden kirosanojen muodossa, kun olen epähuomiossa vääntänyt suihkureissulla suihkun liian kylmälle tahi kuumalle.

Omassa työssä palkkio tulee usein eri muodossa. Palkkio on sinänsä jo se, kun on saanut jonkun isomman projektin valmiiksi ja voi olla tyytyväinen itseensä ja siirtyä seuraavaan tehtävään. Kiitospuheita kuulee usein tämän tyyppisessä työssä vasta kehityskeskusteluissa, joulun toivotuksissa tai läksiäisjuhlissa. (Vaikka ilokseni voin sanoa, että oma esimieheni osaa antaa rakentavaa palautetta useamminkin.)

Vastuu

Yksi eroavaisuus liittyy vastuuseen. Omassa työssäni olen vastuussa kaikesta siitä mitä teen. Vastuullani olevat tehtävät ovat isompien kokonaisuuksien osakokonaisuuksia ja jos joku kokonaisuuden osa tökkii, saattaa se vaikuttaa koko lopputulemaan. Koska en kuulu ylempään johtoportaaseen, ottaa tietenkin minua ylemmät henkilöt vastuun suuremmista kokonaisuuksista ja esimerkiksi budjetista. Siinä mielessä mikään hirmuisen suuri vastuu ei harteitani paina.

Asumispalvelutyöntekijän työ on eri tavalla vastuullista. Jos teen jotain väärin, se vaikuttaa toisen ihmisen elämään. Vaikka asukkaat ovat periaatteessa itse vastuussa omasta elämästään, on työn luonne sellainen, että väärin tekemällä voi saada paljon enemmän vahinkoa aikaan kuin omassa työssäni. Asumispalvelutyöntekijän työssä olen omalta osaltani vastuussa asukkaan turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. En voi olla väsynyt ja huolimaton ja antaa esimerkiksi asukkaille vääriä lääkkeitä, unohtaa häntä saunaan (kuten toissapäivänä leikkimielisesti pelottelin Simppaa), kiinnittää nosturin liinoja huolimattomasti tai unohtaa kokkailujeni jäljiltä asukkaan hellaa päälle. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ainakin itse tarkistan moneen kertaan työtä tehdessäni. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos jollekin asukkaalle minun virheeni takia sattuisi jotain.

Asumispalvelutyöntekijän työssä vastuuta voi myös jakaa eri tavoin kuin omassa työssäni. Asukkaan tilanteesta voi puhua toisen työntekijän kanssa, toisilta voi kysyä neuvoa ja apua ja suunnitella yhdessä miten työ tehdään parhaiten. Kaikki tekevät samaa työtä ja ovat perillä samoista asioista, jolloin vastuu myös jakaantuu. Omassa työssäni työtoverini eivät välttämättä ole perillä toistensa tekemisistä. Apua ja neuvoa voi ja pitääkin toki kysyä, mutta tilanteessa jossa toinen työntekijä ei ole samalla tapaa sisällä omassa työssäni ei yleensä apukaan voi olla kovin konkreettista.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on myös asia, joka näkyy vahvemmin asumispalvelutyöntekijän työssä. Koska työssä tehdään enemmän yhteistyötä muiden työntekijöiden kanssa, työtoverit tulevat toisella tapaa läheisimmiksi. Kaikki työntekijät ovat samalla viivalla, jokaisella on yhtä paljon vastuuta ja työtehtävät ovat samat. Minusta vaikuttaa ainakin siltä, että yhteisö on myös tasavertainen. Tosin olen ollut vasta sen verran vähän aikaa kyseisessä työpaikassa, etten tiedä vaikka julkisivun takaa paljastuisi jos jonkinmoista nokkimisjärjestystä.

Oma työni on luonteeltaan suhteellisen itsenäistä. Päivittäin näen työtovereitani lähinnä kahvi- ja lounastauoilla. Yhteisöllisyyttä pyritään pitämään yllä erilaisilla kehittämispäivillä, joululounailla ja työhyvinvointipäivillä ja yhteisillä illanvietoilla. Toisaalta työyhteisömme on sen verran pieni, että jokainen työtoveri tulee varmasti tutuksi. Halutessani voin kuitenkin vetää huoneeni oven kiinni ja olla näkemättä ketään koko päivänä.

Työn tekeminen koko persoonalla

Tästä päästäänkin seuraavaan eroavaisuuteen; asumispalvelutyötä tehdään koko persoonalla. Tottahan myös omassa työssäni jokainen tuo persoonansa työhön, mutta ihmisläheisessä työssä persoona on läsnä koko ajan. Se vaikuttaa tapaan tehdä työtä ja kohdata asukkaita, mutta myös koko työyhteisön dynamiikkaan. Koska työssä ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, samalla myös osan itsestään antaa niille ihmisille kenen kanssa työtä tehdään, sekä asukkaille että työtovereille. Työssä ei voi olla läsnä vain puoliksi.

Omassa työssä olen tekemisissä pikemmin asioiden kuin ihmisten kanssa. Näille ”asioille” minun ei tarvitse antaa kuin aikani ja työpanokseni. Minun ei tarvitse oppia kommunikoimaan niiden kanssa, niiden ei tarvitse sietää huonoja päiviäni ja iloita kanssani hyvistä hetkistä.

Työn stressaavuus

Asumispalvelutyö ja informaatiosuunnittelijan työ ovat eri tavoin stressaavia. Suunnittelijan työssä tekemättömät työt usein stressaavat vapaa-aikana. Monesti myös tulee tehtyä pitkää päivää, jos hommia ei normityöajan puitteissa ole saanut valmiiksi. Asumispalvelutyöntekijän työssä työpäivä yleensä päättyy siihen kellonaikaan, kun työvuorolistaan on merkitty. Mikäli kaikkea ei ole ehtinyt tehdä, jää ne seuraavaan vuoroon tulevien kontolle, eikä niistä tarvitse stressata vapaa-aikana. Tämä siis teoriassa. Ainakin itse olen huomannut, että huolimatta siitä, että tekemättömien tehtävien lista ei paina mieltä, seuraavat työasiat toisella tapaa mukana. Asukkaiden tilannetta, työtehtävien organisointia ja työyhteisön ilmapiiriä varmasti miettivät monet asumispalvelutyöntekijät myös vapaa-aikanaan. Tiedä sitten oppiiko sitä ajan kanssa jättämään työasiat työpaikalle. Näin uutena asumispalvelutyöntekijänä ajatukset ajautuvat yllättävän usein, jopa unissani, työpaikalle.

Asumispalvelutyössä työskennellään konkreettisesti ihmisten hyvinvoinnin eteen ja tämä tuo varmasti oman kuormituksen työhön. Aina työtä ei kykene henkilöstövajeen, oman väsymyksen tai muun yllättävän tilanteen takia tekemään niin hyvin kuin haluaisi. Tällaiset tilanteet vaikuttavat suoraan asukkaiden tyytyväisyyteen ja hyvinvointiin. Kun työtä ei pysty tekemään täysillä, työntekijä saattaa kokea riittämättömyyden tunteita ja kuormittua sekä fyysisesti että henkisesti.

Myös vuorotyö itsessään on kuormittavaa. Ainakin itse huomasin tämän jo ensimmäisen viikon aikana. Aivan toisella tapaa työvuoron jälkeen on ollut väsyksissä ja yöunet ovat jääneet lyhykäisiksi. Olenkin ihmetellyt missä vaiheessa vuorotyöntekijät esimerkiksi pyykkäävät ja siivoavat. Oma kämppäni on tämän kahden viikon työkokeilun aikana ollut kuin pommin jäljiltä.

Haaste konkareille

Tässä siis joitakin mietteitäni näiden kahden työtehtävän eroista. Erilaisuuksia ja yhtäläisyyksiä löytyy ja kumpikin työ on omalla tavallaan vaativaa. Sekä asumispalvelutyöntekijän että informaatiosuunnittelijan työssä on omat hyvät ja huonot puolensa.

Saattaa olla, että ajatukseni menevät pahasti ristiin niiden kanssa, jotka ovat tehneet tätä työtä pidempään. Toivoisinkin, että tässä kohta alan konkarit kirjoittaisivat tänne omia aatoksiaan työstään. Näistä asioista olisi paljon mieluisampaa keskustella kuin itsekseen pähkiä. Kertokaa ihmeessä olenko aivan ulalla ja puhunko läpiä päähäni.

Nyt alkaa valmistautuminen viimeiseen päivään. Pitäkää peukkuja, että hoidan tämän työrupeaman suhteellisen kunnialla loppuun asti.

Puolivälin mietteitä

Pohdin jo tuossa, että mahtaakohan kukaan lukea näitä raapustuksiani. Käydessäni eilen ”vanhassa” työpaikassani, saattoi työkavereiden virneistä kuitenkin päätellä, että luettu on. Edellisen kirjoituksen essu-kommellus on ilmeisesti aiheuttanut aika tavalla hilpeyttä. On se kivaa tämä itsensä julkisesti nolaaminen.

Viisi päivää on takana asumispalvelutyöntekijän pestiä eli puolivälissä ollaan. Kolmen perättäisen aamuvuoron jälkeen olin sekaisin kuin zombie. Kolmantena aamuna kurvaillessani työpaikalle mielessä kävi, josko alan olla jo vaaraksi liikenteessä. Työpaikalla vakuuttelivat minulle, ettei siihen aikaiseen heräämiseen ikinä totu. Muutoin aamuvuorot ovat kyllä kivoja. On mukavaa mennä auttelemaan unenpöpperöisiä asukkaita aamutoimissa, kun itseltään on jo suurin piirtein unihiekat siinä vaiheessa karisseet.

Nyt olen sitten vihdoin tavannut viimeisetkin asukkaat. Täytyy sanoa, ettei yksikään asukas ole sellainen kenen luokse en mieluusti menisi. Hyvin he ovat mielestäni myös uuden tulokkaan ottaneet vastaan. Kärsivällisesti he kertovat minulle mitä minun tulee milloinkin tehdä ja sietävät hapuiluani ja sähläilyäni.

Usealla asukkaista on CP-vamma, jotkut puolestaan ovat vammautuneet onnettomuuden seurauksena ja joillakin on toimintakykyyn vaikuttava pitkäaikaissairaus. Käsittääkseni kaikki heistä ovat asuneet yksikössä useita vuosia, joten he tuntevat kuviot huomattavasti paremmin kuin meikäläinen. Yksikkö tosin on hieman huono sana kuvaamaan paikkaa. Kuten jo aiemmin kerroin, kaikki asuvat omissa asunnoissaan ihan tavallisessa kerrostalossa. Tämä ei siis ole niitä asumisyksiköitä, joita kuvataan kodinomaisiksi. Täällä asutaan ihan oikeissa kodeissa.

Asukkaat myös päättävät omista rutiineistaan, päivän sisällöstä, taloudestaan ja ylipäänsä kaikesta mitä heidän kodissaan (ja elämässään) tapahtuu. Mitään pakotettua yhteisöllisyyttä ei myöskään ole. Asukkaat saavat käydä yhteistilassa tai ajoittain järjestetyissä peli-illoissa, retkillä tai muussa ohjatussa toiminnassa. Tai sitten he voivat olla käymättä.

Päivät uudessa työssä ovat menneet nopsaan. Olen muun muassa auttanut asukkaita aamusella sängystä ylös, kokkaillut (nykyään ilman essua), keittänyt kaffetta, siivoillut, pyykännyt, pedannut sänkyjä, auttanut vessareissuilla, hakenut postia, käynyt ostoksilla asukkaan kanssa, tulkannut puhelimessa ja auttanut pukeutumisessa.

Sen verran näiden päivien aikana on itsevarmuus kasvanut, että uskalsin jopa yhden asukkaan siirtää nosturilla pyörätuolista sänkyyn ja takaisin. Alkuun toinen työntekijä oli mukana varmistamassa, mutta sitten hänelle tuli kutsu toisen asukkaan luo. Vakuuttelin hänelle, että pärjään kyllä. Pakko oli kuitenkin varmistaa myös asukkaalta, josko hän uskaltaa jäädä meikäläisen hoiviin. Sain luvan jäädä. Hän tokaisi vain jotta ”olen minä kuule pahempiakin tumpeloita näiden vuosien aikana nähnyt.” Hyvinhän se siinä sitten hoitui.

Yhtä kaveria nostimme myös siirrettävällä lattialla seisovalla nostolaitteella. Tämä härveli on mielestäni hiukkas hankalampi tapaus. Edellisen asukkaan nosturi oli siis kattonosturi. Siinä menevät kiskot katossa, jota pitkin siistissä paketissa oleva ihminen siirretään. Tämä laite puolestaan on pyörillä kulkeva, joten kiskoilla liikkumisen sijaan koko härveliä siirretään. Ihan pätevä vehje tuokin näytti olevan ja näpsäkästi asukas siirtyi sängystä tuoliin.

Nosto-operaation jälkeen asukas kyseli kiinnostuneena blogistani. Olin epähuomiossa unohtanut aiemmin kertoa hänelle tästä proggiksestani. Hän antoi jopa luvan kirjoittaa hänestä hänen oikealla nimellään. Kyseessä on siis Simppa. Simppa on oikein leppoisa ja huumorintajuinen kaveri. Hieman aamu-unisempi kuin moni muu asukas, mutta ihan hyväntuuliselta hän vaikutti eilisen aikaisen herätyksen jälkeenkin. Terveisiä vaan Simpalle. Jätähän puumerkkiä, jos satut vierailemaan.

Täytyy myöntää, että ehkä haastavimmaksi työtehtäväkseni näinä päivinä on osoittautunut takin pukeminen pyörätuolissa istuvan ihmisen päälle. Olen aina ihan vakuuttunut, että takissa on jotain vikaa, kun se ei istu. Asukkaat ovat sitten käsittelyni jäljiltä epämääräisen mytyn näköisiä.

Pari päivää sitten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto julkaisi selvityksen laitospaikkojen vähentämisen vaikutuksesta kotihoitoon (SuPer selvitys kotihoidosta: ”Usein joutuu miettimään mikä on heitteillejättöä, mikä ei” ). Selvityksessä kartoitettiin kotihoidon työntekijöiden näkemyksiä kotihoidon tilasta. Selvityksen mukaan kotihoitoon on resursoitu liian vähän henkilökuntaa. Asiakkaan luona käytettävä aika on rajattu minimiin ja työntekijät kokevat häpeää joutuessaan tinkimään eettisistä periaatteistaan jokaisella asiakaskäynnillään. Ylikuormitetut työntekijät ovat katkeamispisteessä.

Näiden viiden päivän kokemuksella uskallan sanoa, että tässä yksikössä asiat ovat toisin. Olin itse asennoitunut siihen, että työssä on koko ajan valtava kiire asukkaan luota toiselle. Tähän ehkä vaikutti nuoruuden kokemukseni sairaala-apulaisena. Silloin sai tosissaan painaa, että ehti tehdä kaikki hommansa ja yleensä siltikään aika ei riittänyt kaikkeen. Nyt en kertaakaan vielä ole kokenut, että pitäisi mennä minuuttiaikataululla. Jokaisen asukkaan luona on saanut käyttää niin paljon aikaa, kun on ollut tarvis.

Toki täälläkin tehtäviä priorisoidaan niiden kiireellisyyden mukaan. Esimerkiksi aamuisin sellaisten asukkaiden luona käydään ensin, joilla on aikainen lähtö kouluun, päivätoimintaan, harrastuksiin tai muualle. Tietenkin myös tilanteissa, joissa samaan aikaan moni asukas tarvitsee apua, joutuu väistämättä joku odottamaan. Olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, että jokaisen asukkaan kanssa saa tarvittavat avut hoitaa rauhassa.

Myös paikan työntekijät tuntuvat aidosti viihtyvän työssään. Itsekin olen sen verran tykästynyt työhön, että tiedustelin jo mahdollisuutta keikkahommiin sitten kun tämä kahden viikon pesti loppuu.

Näyttäisi vahvasti siltä, että kyllä se sosiologikin oikeisiin töihin pystyy, kun vähän opastaa. Nyt jatkan hyvin ansaittujen vapaiden viettoa.