Paluu arkeen

Reilut kaksi viikkoa on ehtinyt vierähtää työpöydän ääressä informaatiosuunnittelijana ennen kuin ehdin tänne kirjaamaan tuntojani työkokeilun jälkeen. Piti oikein raivata tilaa kalenterista ja ottaa etäpäivä, jotta pystyy kunnolla keskittymään.

Tekemättömien töiden pino oli kahden viikon työkokeilun aikana ehtinyt kasvaa kohtalaiseksi. Pinon purkaminen on pitänyt sisällään muun muassa Suuntaaja-lehden seuraavan numeron työstöä, kirjoittajien haalimista kesäkuun numeroon, työhaastatteluja alkavaa projektia varten, tietopalveluiden tämän vuoden toiminnan aikatauluttamista, uuden intranetsivustoratkaisun pohtimista, osallistumisen sosiaalityöntutkimuksen päiville, työmatkan selvitysprojektin ohjausryhmän kokoukseen Kihniöön, uuden Tietotähkän laatimista ja kaikenlaisten juoksevien asioiden hoitamista, unohtamatta tietenkään päivitystä työtovereiden kuulumisista parin viikon ajalta. Nyt aletaan olla taas jokseenkin aikataulussa.

Tahdon kiittää

Heti alkuun haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka tekivät työkokeilun mahdolliseksi ja niitä joiden ansiosta kokeilusta muodostui erittäin positiivinen kokemus.

Ensimmäiset kiitokset menevät yksikön asukkaille ja työntekijöille. Tunsin itseni erittäin tervetulleeksi ja kanssanne oli todella mukava työskennellä!

Toiset kiitokset menevät omalle esimiehelleni sekä asumisyksikön esimiehelle, jotka ennakkoluulottomasti tarttuivat ideaani ja edesauttoivat omalta osaltaan kokeilun toteutumista.

Kolmannet kiitokset menevätkin sitten ASPA konsernille. On hienoa, että konsernissamme tuetaan tämän tyyppistä työnkiertoa ja ymmärretään sen merkitys työntekijöiden osaamista kartuttavana voimavarana.

Työtä ja taidetta

Viimeinen päiväni asumispalvelutyöntekijänä alkoi mennä jo jokseenkin ”rutiinilla”. Piristystä päivään toi asukkaille järjestetty taidetuokio. Näitä noin kerran kuukaudessa järjestettäviä tuokioita vetää eräs yksikön työntekijöistä. Taidetuokioissa tutustutaan eri aikakauden taiteilijoihin, heidän merkittävimpiin teoksiinsa sekä tietysti maalataan itse.

Uteliaana ja kokeilunhaluisena osallistuin tottakai itsekin tuokioon. Kyseisellä taidetuokiolla keskityimme tekniikkaharjoituksiin. Asukkaiden kanssa sitten maalailimme akryylimaaleilla mahdottoman hienot taideteokset, joissa käytimme erilaisia maalaustekniikoita. En ole itse juurikaan maalannut sitten peruskoulun, joten mukavalta tuntui pitää sivellintä kädessä pitkästä aikaa. Onneksi osallistuminen ei edellyttänyt minkäänlaisia taitovaatimuksia. Toinen asumispalvelutyöntekijä katseli huvittuneena, kun tuokion vetäjä ohjeisti minua kuten asukkaitakin ja tokaisi: ”On se kiva, kun meillä on täällä tämmöinen ’uusi asiakas’, Saara”. Mielestäni suoriuduin urakasta yhtä hyvin kuin muutkin maalailijat.

Viimeistä edellisenä päivänäni yksikköön tuli myös ihka uusi keikkalainen. Alkuun oli hämmentävää, kun en ollutkaan enää se uusin. Tottuneesti otin kuitenkin tilanteen haltuun ja ’opastin’ uutta tulokasta kertomalla asukkaista ja heidän avuntarpeistaan. Pitihän sitä nyt sen verran päästä pätemään. Päivän teemana oli siis sokea taluttaa sokeaa.

Työntekijät saivat kyllä minulta taas lisäpointseja uuden tulokkaan vastaanotosta. En havainnut minkäänasteista tympääntymistä siihen, että taas joutuu alusta alkaen perehdyttämään uuden ihmisen työhön. Ote oli ennemmin asiallisen innostunut.

Uusi kokeilu ensi syksynä?

Tuon viimeisen päivän jälkeen olen ehtinyt tehdä yhden keikkaillankin. Tuntui mukavalta astella tuttua reittiä työpaikalle ja tavata asukkaita. Vaikka olin tehnyt jo kahdeksan tunnin työpäivän ASPA-Säätiön puolella, tuntui ikään kuin hermolomalta puuhastella asukkaiden kanssa. Saattoi keskittyä yhteen asiaan kerralla ja olla miettimättä seuraavan viikon deadlineja.

Jotkut ystävistäni ovat kyselleet minulta tuntojani työkokeilun jälkeen. Yleisin kysymys on ollut ”vaihtaisitko?”. Kysyjille olen vastannut, että kyllä ja en. Voisin kuvitella tekeväni asumispalvelutyötä pidemmän ajanjakson kerralla, mutta en eläkeikään asti. Hyvinkin virkistävää voisi olla viipyä käytännön työssä esimerkiksi vuoden ja palata sitten uudella tarmolla omaan työhön takaisin. Toinen, ehkä kannatettavampi vaihtoehto, olisi tehdä osa viikosta käytännönläheistä työtä ja osa itsenäisempää asiantuntijatyötä. Tällöin saisin kaipaamaani vaihtelua ja ihmiskontakteja, eikä kumpaankaan työhön leipääntyisi niin nopeasti.

Tällä hetkellä suunnitelmissa ei kuitenkaan ole alan eikä työn vaihtoa, vaikka työstressin yllättäessä on ajoittain ollut kova ikävä asumispalvelutyöhön. Sen sijaan olen jo alkanut ideoida mahdollista uutta työkokeilua ensi syksynä. Mikäli minut otetaan vastaan, menen innolla johonkin toiseen ASPA Palvelut Oy:n yksikköön avartamaan näkökulmaani ja hankkimaan uusia kokemuksia. Jos tämä onnistuu, on ensi syksynä odotettavissa lisää blogikirjoituksia aiheesta. Ihanteellista olisi, jos työkokeilu voitaisiin toteuttaa siten, että joku asumispalvelutyöntekijöistä astuisi samaksi ajaksi minun saappaisiini ja kokeilisi miltä työ ASPA-säätiössä maistuu. Toivottavasti joku innostuu ideasta ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Vaikka työkokeilu on loppunut, en kuitenkaan aio lopettaa blogikirjoittamista ihan vielä. Säännöllisen epäsäännöllisesti on siis odotettavissa lisää mietteitä asumispalvelutyöstä, joten älkää lukijat kaikotko.

I’ll be back.

Kumpi vai Kampi?

Nyt ollaan jo loppusuoralla. Kaksi iltavuoroa ja kaksi aamuvuoroa on takana sitten viime kirjoittamani. Tänään on tiedossa viimeinen työpäiväni ja vähän on olo haikea. Toisiin asukkaista olen tutustunut paremmin ja toiset ovat jääneet hieman etäisemmiksi. Jokaisen asukkaan avuntarpeet ovat hieman erilaisia ja osa tarvitsee apua enemmän ja osa vähemmän. Sellaiset asukkaat, joiden luona käydään harvemmin, ovat jääneet hieman etäisemmiksi.

Esimerkiksi aamusella joku asukas saattaa tarvita apua ainoastaan kahvin keitossa ja sängyn petaamisessa tai sukkien ja kenkien pukemisessa. Toisessa ääripäässä taas on asukas, jota autetaan miltei kaikissa aamutoimissa; vaihdetaan vaipat, autetaan sängystä ylös, puetaan ja tehdään aamupala. Pyrkimys kuitenkin on, että kaikki asukkaat olisivat samanarvoisia ja heitä kohdeltaisiin samalla tavoin riippumatta avuntarpeen määrästä. Oletuksena kuitenkin on, että esimerkiksi ne asukkaat, jotka asuvat kauempana sijaitsevissa satelliittiasunnoissa pärjäisivät hieman itsenäisemmin.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, minusta on tuntunut, että asukkaat ovat ottaneet uuden tulokkaan hyvin vastaan. Osaltaan tämä voi johtua siitä, että kyseisessä yksikössä on totuttu uusiin kasvoihin. Keikkareita on suhteellisen paljon ja opiskelijat on otettu auliisti vastaan. Olen myös pohtinut sitä, että uusi työntekijä saattaa tuoda piristystä arkeen. Kaikki asukkaat eivät ole kovin aktiivisia ja päivät saattavat kulua enimmäkseen kotona oleskeluun. Tällöin uusi juttukaveri saattaa tuntua mukavalta vaihtelulta. Uudet työntekijät ehkä jaksavat eri tavalla myös seurustella asukkaiden kanssa. Toki mielestäni kaikki työntekijät täällä ottavat erittäin hyvin asukkaat huomioon ja jaksavat haastella päivän kuulumisista. Ehkä on kuitenkin mukavaa, kun vaihteeksi joku uusi ihminen kyselee heidän arjestaan, menneisyydestään ja elämästään.

Voisin kuvitella, että uuden työntekijän tulo saattaa välistä tuntua myös rasitteelta. Kaiken joutuu alusta pitäen selittämään ja neuvomaan, jolloin arjen rutiinit eivät ehkä suju yhtä jouhevasti kuin yleensä. Asukkaat ovat minua kohtaan olleet kuitenkin hyvin kohteliaita ja eivät ole ainakaan näyttäneet mahdollista ärsyyntymistään.

Kun vertaan tätä työtä normaaliin päivätyöhöni olen huomannut joitakin eroavaisuuksia. Kirjaan niitä hieman tähän ylös. Kyseessä ei ole mitään syvälle luotaavaa analyysia, lähinnä joitakin huomioita. Muistakaa lukiessanne pitää mielessä, että nämä huomiot ovat syntyneet vajaan kahden viikon työkokemuksella. Luultavasti tulisin aivan toisiin aatoksiin, mikäli tekisin työtä pidempään.

Hetkessä eläminen

Oman kokemukseni mukaan tässä työssä eletään enemmän hetkessä. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että työtehtävät tehdään sitä mukaa kun niitä ilmaantuu ja yleensä voi keskittyä yhteen tehtävään kerralla ja olla samaan aikaa stressaamatta seuraavasta ja sitä seuraavasta tehtävästä. Mielestäni ihmisläheisessä työssä tämä on erittäin tärkeää. Jokaisella asiakkaalla tulisi olla kokemus siitä, että työntekijä on oikeasti läsnä ja keskittyy juuri sillä hetkellä juuri siihen ihmiseen. Ymmärrän tietenkin, että tämä ei aina ole mahdollista ja että myös tässä työssä täytyy ajatella kokonaisuuksia. Myös ajoittainen kiire tekee sen, ettei aina pysty panostamaan täysillä yhteen asiakkaaseen.

Omassa työssäni työtehtävät yleensä suunnitellaan pidemmällä jänteellä. Eri tehtävien deadlinet tulevat vastaan eri aikaan ja usein ei ole edellistä tehtävää saanut pois alta, kun seuraavaa pitäisi jo tehdä. Työtehtäviä pitää hallita ja hallinnoida itsenäisesti, suunnitella milloin tekee mitäkin ja yrittää keskittyä yhteen asiaan kerralla, vaikka mielessä pyörii miljoona muuta työjuttua. Työssä tarvitsee koko ajan olla askeleen edellä, nähdä kokonaisuuksia, ideoida uutta ja pitää samaan aikaan useita lankoja näpeissään.

Palautteen saaminen

Palaute tulee asumispalvelutyöntekijän työssä samalla tavoin hetkessä. Sen onko työn tehnyt hyvin vai huonosti näkee asukkaan ilmeistä ja eleistä. Usein palautteen saa myös sanallisessa muodossa. Kiitos on sana jonka kuulee tässä työssä paljon useammin kuin omassa työssä. Ne kerrat, jolloin asukas ei ole kiittänyt minua käyntini jälkeen ovat todella harvassa. Ihanimpia kommentteja mitä olen kuullut ovat ”Tiedätkö Saara, että mä tykkään susta. Tykkätkö sä musta?" tai ”Voi vitsi mulle tulee kyllä sua ikävä”. Negatiivista palautettakin on tullut, esimerkiksi ärhäköiden kirosanojen muodossa, kun olen epähuomiossa vääntänyt suihkureissulla suihkun liian kylmälle tahi kuumalle.

Omassa työssä palkkio tulee usein eri muodossa. Palkkio on sinänsä jo se, kun on saanut jonkun isomman projektin valmiiksi ja voi olla tyytyväinen itseensä ja siirtyä seuraavaan tehtävään. Kiitospuheita kuulee usein tämän tyyppisessä työssä vasta kehityskeskusteluissa, joulun toivotuksissa tai läksiäisjuhlissa. (Vaikka ilokseni voin sanoa, että oma esimieheni osaa antaa rakentavaa palautetta useamminkin.)

Vastuu

Yksi eroavaisuus liittyy vastuuseen. Omassa työssäni olen vastuussa kaikesta siitä mitä teen. Vastuullani olevat tehtävät ovat isompien kokonaisuuksien osakokonaisuuksia ja jos joku kokonaisuuden osa tökkii, saattaa se vaikuttaa koko lopputulemaan. Koska en kuulu ylempään johtoportaaseen, ottaa tietenkin minua ylemmät henkilöt vastuun suuremmista kokonaisuuksista ja esimerkiksi budjetista. Siinä mielessä mikään hirmuisen suuri vastuu ei harteitani paina.

Asumispalvelutyöntekijän työ on eri tavalla vastuullista. Jos teen jotain väärin, se vaikuttaa toisen ihmisen elämään. Vaikka asukkaat ovat periaatteessa itse vastuussa omasta elämästään, on työn luonne sellainen, että väärin tekemällä voi saada paljon enemmän vahinkoa aikaan kuin omassa työssäni. Asumispalvelutyöntekijän työssä olen omalta osaltani vastuussa asukkaan turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. En voi olla väsynyt ja huolimaton ja antaa esimerkiksi asukkaille vääriä lääkkeitä, unohtaa häntä saunaan (kuten toissapäivänä leikkimielisesti pelottelin Simppaa), kiinnittää nosturin liinoja huolimattomasti tai unohtaa kokkailujeni jäljiltä asukkaan hellaa päälle. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ainakin itse tarkistan moneen kertaan työtä tehdessäni. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos jollekin asukkaalle minun virheeni takia sattuisi jotain.

Asumispalvelutyöntekijän työssä vastuuta voi myös jakaa eri tavoin kuin omassa työssäni. Asukkaan tilanteesta voi puhua toisen työntekijän kanssa, toisilta voi kysyä neuvoa ja apua ja suunnitella yhdessä miten työ tehdään parhaiten. Kaikki tekevät samaa työtä ja ovat perillä samoista asioista, jolloin vastuu myös jakaantuu. Omassa työssäni työtoverini eivät välttämättä ole perillä toistensa tekemisistä. Apua ja neuvoa voi ja pitääkin toki kysyä, mutta tilanteessa jossa toinen työntekijä ei ole samalla tapaa sisällä omassa työssäni ei yleensä apukaan voi olla kovin konkreettista.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on myös asia, joka näkyy vahvemmin asumispalvelutyöntekijän työssä. Koska työssä tehdään enemmän yhteistyötä muiden työntekijöiden kanssa, työtoverit tulevat toisella tapaa läheisimmiksi. Kaikki työntekijät ovat samalla viivalla, jokaisella on yhtä paljon vastuuta ja työtehtävät ovat samat. Minusta vaikuttaa ainakin siltä, että yhteisö on myös tasavertainen. Tosin olen ollut vasta sen verran vähän aikaa kyseisessä työpaikassa, etten tiedä vaikka julkisivun takaa paljastuisi jos jonkinmoista nokkimisjärjestystä.

Oma työni on luonteeltaan suhteellisen itsenäistä. Päivittäin näen työtovereitani lähinnä kahvi- ja lounastauoilla. Yhteisöllisyyttä pyritään pitämään yllä erilaisilla kehittämispäivillä, joululounailla ja työhyvinvointipäivillä ja yhteisillä illanvietoilla. Toisaalta työyhteisömme on sen verran pieni, että jokainen työtoveri tulee varmasti tutuksi. Halutessani voin kuitenkin vetää huoneeni oven kiinni ja olla näkemättä ketään koko päivänä.

Työn tekeminen koko persoonalla

Tästä päästäänkin seuraavaan eroavaisuuteen; asumispalvelutyötä tehdään koko persoonalla. Tottahan myös omassa työssäni jokainen tuo persoonansa työhön, mutta ihmisläheisessä työssä persoona on läsnä koko ajan. Se vaikuttaa tapaan tehdä työtä ja kohdata asukkaita, mutta myös koko työyhteisön dynamiikkaan. Koska työssä ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, samalla myös osan itsestään antaa niille ihmisille kenen kanssa työtä tehdään, sekä asukkaille että työtovereille. Työssä ei voi olla läsnä vain puoliksi.

Omassa työssä olen tekemisissä pikemmin asioiden kuin ihmisten kanssa. Näille ”asioille” minun ei tarvitse antaa kuin aikani ja työpanokseni. Minun ei tarvitse oppia kommunikoimaan niiden kanssa, niiden ei tarvitse sietää huonoja päiviäni ja iloita kanssani hyvistä hetkistä.

Työn stressaavuus

Asumispalvelutyö ja informaatiosuunnittelijan työ ovat eri tavoin stressaavia. Suunnittelijan työssä tekemättömät työt usein stressaavat vapaa-aikana. Monesti myös tulee tehtyä pitkää päivää, jos hommia ei normityöajan puitteissa ole saanut valmiiksi. Asumispalvelutyöntekijän työssä työpäivä yleensä päättyy siihen kellonaikaan, kun työvuorolistaan on merkitty. Mikäli kaikkea ei ole ehtinyt tehdä, jää ne seuraavaan vuoroon tulevien kontolle, eikä niistä tarvitse stressata vapaa-aikana. Tämä siis teoriassa. Ainakin itse olen huomannut, että huolimatta siitä, että tekemättömien tehtävien lista ei paina mieltä, seuraavat työasiat toisella tapaa mukana. Asukkaiden tilannetta, työtehtävien organisointia ja työyhteisön ilmapiiriä varmasti miettivät monet asumispalvelutyöntekijät myös vapaa-aikanaan. Tiedä sitten oppiiko sitä ajan kanssa jättämään työasiat työpaikalle. Näin uutena asumispalvelutyöntekijänä ajatukset ajautuvat yllättävän usein, jopa unissani, työpaikalle.

Asumispalvelutyössä työskennellään konkreettisesti ihmisten hyvinvoinnin eteen ja tämä tuo varmasti oman kuormituksen työhön. Aina työtä ei kykene henkilöstövajeen, oman väsymyksen tai muun yllättävän tilanteen takia tekemään niin hyvin kuin haluaisi. Tällaiset tilanteet vaikuttavat suoraan asukkaiden tyytyväisyyteen ja hyvinvointiin. Kun työtä ei pysty tekemään täysillä, työntekijä saattaa kokea riittämättömyyden tunteita ja kuormittua sekä fyysisesti että henkisesti.

Myös vuorotyö itsessään on kuormittavaa. Ainakin itse huomasin tämän jo ensimmäisen viikon aikana. Aivan toisella tapaa työvuoron jälkeen on ollut väsyksissä ja yöunet ovat jääneet lyhykäisiksi. Olenkin ihmetellyt missä vaiheessa vuorotyöntekijät esimerkiksi pyykkäävät ja siivoavat. Oma kämppäni on tämän kahden viikon työkokeilun aikana ollut kuin pommin jäljiltä.

Haaste konkareille

Tässä siis joitakin mietteitäni näiden kahden työtehtävän eroista. Erilaisuuksia ja yhtäläisyyksiä löytyy ja kumpikin työ on omalla tavallaan vaativaa. Sekä asumispalvelutyöntekijän että informaatiosuunnittelijan työssä on omat hyvät ja huonot puolensa.

Saattaa olla, että ajatukseni menevät pahasti ristiin niiden kanssa, jotka ovat tehneet tätä työtä pidempään. Toivoisinkin, että tässä kohta alan konkarit kirjoittaisivat tänne omia aatoksiaan työstään. Näistä asioista olisi paljon mieluisampaa keskustella kuin itsekseen pähkiä. Kertokaa ihmeessä olenko aivan ulalla ja puhunko läpiä päähäni.

Nyt alkaa valmistautuminen viimeiseen päivään. Pitäkää peukkuja, että hoidan tämän työrupeaman suhteellisen kunnialla loppuun asti.

Puolivälin mietteitä

Pohdin jo tuossa, että mahtaakohan kukaan lukea näitä raapustuksiani. Käydessäni eilen ”vanhassa” työpaikassani, saattoi työkavereiden virneistä kuitenkin päätellä, että luettu on. Edellisen kirjoituksen essu-kommellus on ilmeisesti aiheuttanut aika tavalla hilpeyttä. On se kivaa tämä itsensä julkisesti nolaaminen.

Viisi päivää on takana asumispalvelutyöntekijän pestiä eli puolivälissä ollaan. Kolmen perättäisen aamuvuoron jälkeen olin sekaisin kuin zombie. Kolmantena aamuna kurvaillessani työpaikalle mielessä kävi, josko alan olla jo vaaraksi liikenteessä. Työpaikalla vakuuttelivat minulle, ettei siihen aikaiseen heräämiseen ikinä totu. Muutoin aamuvuorot ovat kyllä kivoja. On mukavaa mennä auttelemaan unenpöpperöisiä asukkaita aamutoimissa, kun itseltään on jo suurin piirtein unihiekat siinä vaiheessa karisseet.

Nyt olen sitten vihdoin tavannut viimeisetkin asukkaat. Täytyy sanoa, ettei yksikään asukas ole sellainen kenen luokse en mieluusti menisi. Hyvin he ovat mielestäni myös uuden tulokkaan ottaneet vastaan. Kärsivällisesti he kertovat minulle mitä minun tulee milloinkin tehdä ja sietävät hapuiluani ja sähläilyäni.

Usealla asukkaista on CP-vamma, jotkut puolestaan ovat vammautuneet onnettomuuden seurauksena ja joillakin on toimintakykyyn vaikuttava pitkäaikaissairaus. Käsittääkseni kaikki heistä ovat asuneet yksikössä useita vuosia, joten he tuntevat kuviot huomattavasti paremmin kuin meikäläinen. Yksikkö tosin on hieman huono sana kuvaamaan paikkaa. Kuten jo aiemmin kerroin, kaikki asuvat omissa asunnoissaan ihan tavallisessa kerrostalossa. Tämä ei siis ole niitä asumisyksiköitä, joita kuvataan kodinomaisiksi. Täällä asutaan ihan oikeissa kodeissa.

Asukkaat myös päättävät omista rutiineistaan, päivän sisällöstä, taloudestaan ja ylipäänsä kaikesta mitä heidän kodissaan (ja elämässään) tapahtuu. Mitään pakotettua yhteisöllisyyttä ei myöskään ole. Asukkaat saavat käydä yhteistilassa tai ajoittain järjestetyissä peli-illoissa, retkillä tai muussa ohjatussa toiminnassa. Tai sitten he voivat olla käymättä.

Päivät uudessa työssä ovat menneet nopsaan. Olen muun muassa auttanut asukkaita aamusella sängystä ylös, kokkaillut (nykyään ilman essua), keittänyt kaffetta, siivoillut, pyykännyt, pedannut sänkyjä, auttanut vessareissuilla, hakenut postia, käynyt ostoksilla asukkaan kanssa, tulkannut puhelimessa ja auttanut pukeutumisessa.

Sen verran näiden päivien aikana on itsevarmuus kasvanut, että uskalsin jopa yhden asukkaan siirtää nosturilla pyörätuolista sänkyyn ja takaisin. Alkuun toinen työntekijä oli mukana varmistamassa, mutta sitten hänelle tuli kutsu toisen asukkaan luo. Vakuuttelin hänelle, että pärjään kyllä. Pakko oli kuitenkin varmistaa myös asukkaalta, josko hän uskaltaa jäädä meikäläisen hoiviin. Sain luvan jäädä. Hän tokaisi vain jotta ”olen minä kuule pahempiakin tumpeloita näiden vuosien aikana nähnyt.” Hyvinhän se siinä sitten hoitui.

Yhtä kaveria nostimme myös siirrettävällä lattialla seisovalla nostolaitteella. Tämä härveli on mielestäni hiukkas hankalampi tapaus. Edellisen asukkaan nosturi oli siis kattonosturi. Siinä menevät kiskot katossa, jota pitkin siistissä paketissa oleva ihminen siirretään. Tämä laite puolestaan on pyörillä kulkeva, joten kiskoilla liikkumisen sijaan koko härveliä siirretään. Ihan pätevä vehje tuokin näytti olevan ja näpsäkästi asukas siirtyi sängystä tuoliin.

Nosto-operaation jälkeen asukas kyseli kiinnostuneena blogistani. Olin epähuomiossa unohtanut aiemmin kertoa hänelle tästä proggiksestani. Hän antoi jopa luvan kirjoittaa hänestä hänen oikealla nimellään. Kyseessä on siis Simppa. Simppa on oikein leppoisa ja huumorintajuinen kaveri. Hieman aamu-unisempi kuin moni muu asukas, mutta ihan hyväntuuliselta hän vaikutti eilisen aikaisen herätyksen jälkeenkin. Terveisiä vaan Simpalle. Jätähän puumerkkiä, jos satut vierailemaan.

Täytyy myöntää, että ehkä haastavimmaksi työtehtäväkseni näinä päivinä on osoittautunut takin pukeminen pyörätuolissa istuvan ihmisen päälle. Olen aina ihan vakuuttunut, että takissa on jotain vikaa, kun se ei istu. Asukkaat ovat sitten käsittelyni jäljiltä epämääräisen mytyn näköisiä.

Pari päivää sitten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto julkaisi selvityksen laitospaikkojen vähentämisen vaikutuksesta kotihoitoon (SuPer selvitys kotihoidosta: ”Usein joutuu miettimään mikä on heitteillejättöä, mikä ei” ). Selvityksessä kartoitettiin kotihoidon työntekijöiden näkemyksiä kotihoidon tilasta. Selvityksen mukaan kotihoitoon on resursoitu liian vähän henkilökuntaa. Asiakkaan luona käytettävä aika on rajattu minimiin ja työntekijät kokevat häpeää joutuessaan tinkimään eettisistä periaatteistaan jokaisella asiakaskäynnillään. Ylikuormitetut työntekijät ovat katkeamispisteessä.

Näiden viiden päivän kokemuksella uskallan sanoa, että tässä yksikössä asiat ovat toisin. Olin itse asennoitunut siihen, että työssä on koko ajan valtava kiire asukkaan luota toiselle. Tähän ehkä vaikutti nuoruuden kokemukseni sairaala-apulaisena. Silloin sai tosissaan painaa, että ehti tehdä kaikki hommansa ja yleensä siltikään aika ei riittänyt kaikkeen. Nyt en kertaakaan vielä ole kokenut, että pitäisi mennä minuuttiaikataululla. Jokaisen asukkaan luona on saanut käyttää niin paljon aikaa, kun on ollut tarvis.

Toki täälläkin tehtäviä priorisoidaan niiden kiireellisyyden mukaan. Esimerkiksi aamuisin sellaisten asukkaiden luona käydään ensin, joilla on aikainen lähtö kouluun, päivätoimintaan, harrastuksiin tai muualle. Tietenkin myös tilanteissa, joissa samaan aikaan moni asukas tarvitsee apua, joutuu väistämättä joku odottamaan. Olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, että jokaisen asukkaan kanssa saa tarvittavat avut hoitaa rauhassa.

Myös paikan työntekijät tuntuvat aidosti viihtyvän työssään. Itsekin olen sen verran tykästynyt työhön, että tiedustelin jo mahdollisuutta keikkahommiin sitten kun tämä kahden viikon pesti loppuu.

Näyttäisi vahvasti siltä, että kyllä se sosiologikin oikeisiin töihin pystyy, kun vähän opastaa. Nyt jatkan hyvin ansaittujen vapaiden viettoa.

Kommelluksia ja uusavuttomuutta

Nyt on takana kolme oikeastaan hyvinkin erilaista päivää. Eilinen iltavuoro oli todella rauhallinen ja tänään aamuvuorossa puolestaan mentiin tukka putkella.

Eilen tapasin suurimman osan asukkaista heidän yhteisen päivällisen merkeissä. Täytyy sanoa, että tästä porukasta kyllä riittää menoa ja meininkiä. Asukkaiden yhteistilan täytti jutustelut, vitsailut ja naurun remakka. Ei siis ollenkaan tylsää porukkaa.

Päivällisen jälkeen asukkaat ilmeisesti sulattelivat pitkään vatsojaan, kun kovin paljoa meidän työntekijöiden apua ei tarvittu. En kuitenkaan ollut yhtään pahoillani tästä. Olipahan aikaa tutustua vuorossa olleisiin työntekijöihin ja haastatella heitä talon tavoista.

Illemmalla riitti taas hommia, kun autoimme asukkaita iltatoimissa. Minäkin sitten onnistuin nolaamaan itseni oikein kunnolla. Lähdin tekemään yhdelle asukkaalle iltapalaa. Kollegani opasti minua, että asukas yleensä syö leipää ja jogurttia. Lopuksi hän huikkasi vielä, että ”siel on sit semmonen essu sen asukkaan luona, ota se sit ku meet.” Minähän siinä sitten ihmettelin, jotta käyttävätkö nämä tosiaan essua, kun tekevät iltapalaa. Tuumasin sitten, että noh mikäpäs minä olen arvostelemaan. Käytetään essua, jos asukas vaikka tykkää siitä. (Olin jo aiemmin kummastellut sitä, että aina käytetään hanskoja kun mennään asukkaan luo. Ajattelin, että tämä vissiin kuuluu myös niihin pöpöjentorjumisstrategioihin.)

Noh, minähän sitten menin ja miltei ensi töikseni kysäisin asukkaalta, jotta missähän se essu mahtaa olla. Minä siinä sitten väänsin iltapalaa essu päällä ja jäin vielä syöttämään jogurtin asukkaalle. Eipä siinä mitään, takaisin tultua kuulin, että olin ainakin siinä kohtaa tullut hieman höynäytetyksi, että asukas pystyy aivan hyvin itse sen jogurtin syömään. Tämä ei tietysti ollut se pahin moka. Arvaatte varmaankin kenen päällä sen essun olisi pitänyt olla. Tämä tosin selvisi minulle vasta seuraavana aamuna, kun olimme toisen työntekijän kanssa tekemässä kyseiselle asukkaalle aamupalaa. Saatiinpa ainakin hyvät naurut meikäläisen kustannuksella. On mahtanut asukaskin tuumata, jotta kaikenlaisia hölmöjä ne minulle tänne avuksi lähettävät. Parit kerrat olen tietenkin piikittelyä joutunut kuulemaan: ”Kyl sä Saara pärjäät tuonkin asukkaan kanssa. Muistat vaan laittaa sen essun päälle.”

Onneksi paikan asukkaat ovat niin ihania, että antavat pienet kömmähdykset anteeksi. Jokseenkin kaikki asukkaat osaavat myös itse kertoa minkälaista apua tarvitsevat. Välillä tulee tietysti hieman hankalampia tilanteita esimerkiksi siitä syystä, että joillakin asukkailla puheen tuottaminen on haastavaa. Tai haastavuus se on lähinnä minulle, kun en tahdo saada aina kaikesta selvää. Tänäänkin yksi asukas kärsivällisesti toisteli minulle aina niin kauan kunnes ymmärsin. Sinänsä tilanne oli vähän hassu, kun minun oli tarkoitus toimia hänen tulkkinaan puhelimessa. Välistä linjan toisessa päässä oleva ihminen kuitenkin ymmärsi asukkaan puhetta paremmin kuin minä. Kuvio eteni siis pitkälti samalla kaavalla kuin lapsuuden ”rikkinäinen puhelin” -leikeissä.

Kaiken kaikkiaan päivät ovat menneet kivasti ja työ on ollut todella mielekästä. Aivan ihanalta tuntuu esimerkiksi, kun yksi asukas apua pyytäessään aloittaa usein sanoilla ”Hei rakas, voisitko…”. Tai kun hän eilen illalla sanoi minulle ”tiedäthän sinä, että vaikka minä välillä olen äkäinen, niin kyllä minä silti sinusta tykkään.” Tuo jos mikä saa minut hymyssä suin aloittamaan uuden työpäivän.

Ensimmäinen päivä pulkassa

Jos joku jo ihmetteli, kun ei tekstiä ole kuulunut ensimmäisen päivän jälkeen, niin en kauhistunut päivästä. Oli perjantaina työvuoron jälkeen kiirusta muiden työjuttujen kanssa, joten en ehtinyt kirjaamaan kokemuksiani.

Pienoisen kurkistuksen asumispalvelutyöntekijän työhön sain ja nyt on jo ehkä jotain hajua siitä mitä päivät saattavat pitää sisällään

Aamuvuorot uudessa työpaikassani alkavat seitsemältä. Ensimmäisenä päivänä minulle annettiin tunti armonaikaa ja menin töihin vasta kahdeksaksi. Silti stressasin aika tavalla siitä, että varmasti pääsen ajoissa ylös. Reseptini aamuheräämiseen oli neljä herätyskelloa sekä varmistussoitto ystävältäni. Liioittelua tai ei, mutta toimi. Kuten varmaan arvaatte, en ole aamuihmisiä.

Ensimmäisenä päivänä pääsin tutustumaan noin puoleen yksikön asukkaista. Kaikki asukkaat asuvat omissa asunnoissaan, joko yksiössä tai kaksiossa. Asunnoista suurin osa sijaitsee samassa rapussa. Yksi asunto toimii asukkaiden yhteistilana ja tässä asunnossa on myös henkilökunnan tilat. Yhteistila on vapaasti asukkaiden käytössä. He voivat tulla sinne esimerkiksi juomaan aamukahvit ja lukemaan päivän lehden, katsomaan televisiota tai muuten vain seurustelemaan ja oleskelemaan. Välillä asukkaat järjestävät yhteisiä peli- tai kokkailuiltoja. Sunnuntaina esimerkiksi yksi asukkaista valmistaa yhdessä asumispalvelutyöntekijän kanssa illallisen, johon kaikki asukkaat ovat tervetulleita.

Melkein kaikki asukkaat ovat hyvin omatoimisia ja heillä on omat aktiviteettinsa ja elämänsä, joten yhteistila ei käsittääkseni ole kovin suuressa käytössä. Pari asunnosta sijaitsee muutaman sadan metrin päässä yhteistilasta. Näitä asuntoja kutsutaan satelliittiasunnoiksi.

Asukkailla on käytössä kutsulaitteet, joilla he tavoittavat työntekijät aina tarvittaessa. Ymmärtääkseni useat avustamistilanteet sovitaan kuitenkin etukäteen henkilökunnan kanssa. Ensimmäinen päiväni alkoi asukkaiden aamutoimissa avustamisella. Kuljin koko päivän toisen työntekijän mukana, joten suhteellisen helpolla pääsin, eikä tarvinnut itse alkaa ihmetellä, jotta mitähän kummaa tässä oikein pitäisi tehdä.

Avustustilanteista

Ensimmäistä asukasta avitimme saunareissulla. Tämä tarkoitti lähinnä sitä, että olimme vieressä varmistamassa, jotta asukas pääsee turvallisesti pyörätuolista suihkutuoliin, avitimme asukasta pääsemään suihkutuolilla saunaan ja saunareissun lopulla oli vuorossa selän pesu. Sillä aikaa kun asukas saunoi, imuroimme asunnon ja pesimme lattiat. Sitten varmistimme, että asukas pääsi turvallisesti saunasta pois. Kyseinen asukas on jopa niin omatoiminen, että itsekin ihmettelin, miten kaikki arjen askareet häneltä oikein hoituvat. Ilmeisesti sitä oppii kaikenlaisia niksejä, kun on pakko.

Seuraava asukas kuului myös yksikön omatoimisimpiin. Hänen kanssaan olimme mukana avustamassa häntä sängystä pyörätuoliin. Aika hurjalta hänen siirtymisensä näytti, mutta hyvin se kuitenkin hoitui. Apua hän ei tarvinnut kuin lähinnä siinä vaiheessa, kun hän oli ensin köyden avulla vetänyt itsensä istuma-asentoon ja siirtyi liukulaudan kanssa pyörätuoliin. Liukulauta tuli siis asettaa paikoilleen ja hieman vetää asukasta housunkauluksesta tuoliin. Itsellään hänellä näytti olevan oikein rempseä asenne koko touhuun ja erittäin hyvä huumorintaju. Mukanani olevan työntekijän kanssa he tulivat juttuun mainiosti ja heidän keskinäisestä piikittelystä huomasi, että heillä on pitkä historia yhdessä.

Tässä vaiheessa olin siis vain katsellut päältä avustamistilanteissa.Tunsin itseni aika lailla tirkistelijäksi, kun siinä vain seisoin ja katselin. Mietin myös miltä asukkaasta mahtaa tuntua, kun vieras ihminen tulee pällistelemään hyvin intiimejäkin arjen toimintoja.

Seuraavan asukkaan kanssa pääsin sitten jo itsekin osallistumaan. Hän tarvitsi apua lähinnä aamupalan laitossa ja pukeutumisessa. Pukeutumisessakin ainoastaan sukkien ja kenkien laitossa sekä siinä vaiheessa, kun jalat piti saada housunlahkeisiin. Hieman hän minua näpäyttikin, kun meinasin avustaa sellaisessa, minkä hän pystyy itse tekemään. Heti tuli huomautus, että se kuuluu hänen hommiinsa.

Näin ensikertalaisena on ehkä hieman hankalaa, kun ei osaa yhtään arvioida, mitä kaikkea asukas pystyy itse tekemään. Itse toivoisi, että tajuaisi jo puolesta sanasta tai ennenkin, mitä asukas avustustilanteissa tarvitsee. Tässä tapauksessa ei ilmeisesti kannata olla tyrkyttämässä apua, vaan nimenomaan kysyä mihin kaikkeen apuani tarvitaan ja odottaa, että asukas itse kertoo. Minulla tuppaa olemaan vain paha tapa lähteä sooloilemaan ja yrittää tehdä tilanteet asukkaalle mahdollisimman helpoiksi. Liika avuliaisuus ei taida olla siis hyvästä. Toki sen ymmärrän, että asukkaat ovat itsenäisiä ja varmasti tuntuu hölmötä, jos vuosikaudet on tietyt toiminnot itse tehnyt ja toinen tulee siihen sähläämään väliin.

Seuraava asukas oli sellainen, joka tarvitsi hieman enemmän apua. Hänellä on käytössä nostolaite, jonka avulla hän pääsee siirtymään pyörätuolista sänkyyn ja toisinpäin. Nostolaitteen liinat tuli kiinnittää paikoilleen ja tämän jälkeen kaukosäätimen avulla nostaa asukas pyörätuolista ja siirtää sitten sänkyyn.

Hieman arveluttaa miten suoriudun tuosta hommasta itsenäisesti. Nostolaite ilmeisesti on ihan turvallinen, vaikka kovin huteralta se minusta näytti. Entä, jos sählään jotakin ja asukas vaikka luiskahtaa liinojen välistä lattialle? Ihan kätevä laite kuitenkin, ja varmasti turvallisempi tapa siirtää asukasta kuin omaa lihasvoimaa käyttäen.

Muita mietteitä ja toiveita

Ensimmäinen päivä sujui siis kohtalaisen rauhallisesti. Oli ihan hyvä päästä aloittamaan toisen työntekijän kanssa. Ilmeisesti minua vähän säästeltiin, kun sain ihan rauhassa tutustua työhön eikä heti lähetetty asukkaan luokse yksin. Ilmeisesti jossain välissä päivää oli ollut kiireempääkin ja työntekijöillä monta rautaa tulessa, joten toivon todella, että minun perehdyttämiseni ei vienyt likaa työntekijöiden resursseja.

Vaikka minua jännittää ja mietityttää oma suoriutumiseni, en kuitenkaan toivoisi, että minua kohdellaan silkkihansikkain. En ole luonteeltani mitenkään arka, joten siinä mielessä minua ei tarvitse säästellä. Toki on hyvä miettiä mitkä ovat sellaisia tehtäviä mihin uusi ihminen sopii, jo ihan päivän sujuvuuden ja asukkaiden turvallisuuden kannalta.

Sekä asukkaat että henkilökunta vaikuttivat mukavilta. Uudet työtoverini kestivät kyselyäni, enkä uskoakseni ollut niin rasittava kysymyksineni kuin kollegani ASPA-säätiöltä varoitteli. Terveisiä vain hänelle. Tosin ensimmäisenä päivänä sitä usein on sen verran pihalla, ettei tajua välttämättä kysyä edes kaikkea sitä mitä pitäisi.

Jotkut asukkaista vaikuttivat kovasti kiinnostuneilta blogistani. Toivottavasti saan heistä lukijoita. Kommenttikin olisivat erittäin tervetulleita.

Ottaen huomioon sen miten vähän lopulta pääsin yhden päivän aikana näkemään, tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta. Luultavasti ehdin näkemään ja kokemaan vain murto-osan kaikesta siitä mitä työ pitää sisällään.

Eräs hyvä ystäväni, joka juuri lopetti usean vuoden työrupeaman mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä kertoi, että se mikä hänet sai jaksamaan työssä oli asukkaat; se miten oppi tuntemaan heistä jokaisen, tiesi heidän ”oikkunsa” ja tapansa, sai olla heidän elämässään mukana niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Tämä on se puoli työtä mitä itse en valitettavasti tule kahdessa viikossa kokemaan. Luultavasti tämä on myös juuri se puoli, mikä on työssä kaikkein antoisin.

Ensimmäisen päivän aikana näin kuitenkin vilauksen siitä, mitä ihmisläheinen työ voi parhaimmillaan olla. Oli hienoa kuulla miten lämpimästi työntekijät puhuivat asukkaista ja katsella asukkaiden ja työntekijöiden välistä mutkatonta kommunikointia.

On kuitenkin hienoa, että saan olla mukana edes tämän kaksi viikkoa. Olen kuullut, ettei yksikään päivä tässä työssä ole samanlainen. Odotan siis innolla uutta työpäivääni ja kaikkea sitä mitä se tuo tullessaan.

Etukäteisfiiliksiä

Perjantaina pääsee sitten tämäkin sosiologi oikeisiin töihin. Kauan tätä on pohdittu ja innolla odotettu. Nyt ensimmäisen päivän lähestyessä alkaa kummasti jännittää. Olen oikeastaan aika ulalla siitä, mitä minulta odotetaan ja mitä työtehtäväni tulevat pitämään sisällään.

Ymmärtääkseni yksikön asiakkaat ovat suhteellisen omatoimisia ja osaavat kyllä kertoa missä asioissa tarvitsevat apua. He pystyvät itsenäisesti siirtymään esimerkiksi sängystä pyörätuoliin, joten ainakaan nostelua ei pitäisi olla tiedossa. Joudun siis treenaamaan lihasvoimiani kyseisen kahden viikon ajan edelleen vapaa-aikanani.

Tuleva esimieheni vakuutteli minulle, että varmasti pärjään asumispalvelutyöntekijänä. Ihmisten kanssa toimiminen ei minulle sinänsä vierasta ole, vaikka nykyinen työni on enimmäkseen tietokoneen ruudun tuijottelua. Erilaista aikaisempiin töihini verrattuna työssä on kuulemma etenkin se, että siinä mennään aika lailla asiakkaiden ”iholle”. Ymmärsin tuon siten, että työssä ollaan fyysisesti asiakkaan lähellä ja toimitaan ikään kuin hänen käsinään tai jalkoinaan, silloin kun asiakkaan oma keho ei siihen pysty. Se, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa on minulle vielä aika lailla epäselvää.

En ole elämäni aikana kovin paljon ollut tekemisissä liikuntavammaisten ihmisten kanssa. Ensimmäinen kosketuksen liikuntavammaisen arkeen sain kun tapailin joitakin vuosia sitten MS-tautia sairastavaa miestä. Hän liikkui tuolloin osittain pyörätuolilla ja silloin vasta ymmärsin miten paljon pyörätuolin käyttö saattaa elämää hankaloittaa. Illallispaikan valinta saattoi muodostua suhteellisen haastavaksi, sillä sekä Helsinki että Tampere näyttivät olevan täynnä portaita.

Ehkä asiakkaita enemmän jännittää tulevien työtovereiden suhtautuminen. Miten he ottavat vastaan tällaisen alalle kouluttautumattoman työntekijän? Jaksavatko he neuvoa ja opastaa? Olenko minä enemmän taakka kuin hyödyksi?

Oikeastaan olen saanut nykyisiltä työtovereiltani kahdenlaisia neuvoja tulevaa kahta viikkoa koskien. Toinen neuvo oli, että kysele ja kyseenalaista. Tämä tuli kollegaltani, joka on aiemmin tehnyt asumispalvelutyöntekijän töitä. Hän kertoi, että oli aina erittäin hyödyllistä, kun joku uusi työntekijä tai opiskelija kyseli ”miksi teet tuon juuri noin” tai ”miksi tuota ei tehdä tällä tapaa”. Kuulemma kysymyksistä oli herännyt monia ahaa-elämyksiä.

Toinen työtoverini, hänkin entinen asumispalvelutyöntekijä, puolestaan opasti minua pitämään ainakin ensimmäiset päivät suuni kiinni. Se meni jotenkin näin: ”Älä sit Saara heti aloita kyselemään, että miks toi tehään just näin eikä noin. Niillä menee siellä muuten suhun hermot.” Arvatkaapa kumpi noista työtovereista on se, kenen kanssa olen tehnyt pidempään töitä?

Tällä hetkellä oikeastaan toivon, että suoriudun ensimmäisestä päivästä kunnialla. Katsotaan sitten sen jälkeen uudestaan.