Kommelluksia ja uusavuttomuutta

Nyt on takana kolme oikeastaan hyvinkin erilaista päivää. Eilinen iltavuoro oli todella rauhallinen ja tänään aamuvuorossa puolestaan mentiin tukka putkella.

Eilen tapasin suurimman osan asukkaista heidän yhteisen päivällisen merkeissä. Täytyy sanoa, että tästä porukasta kyllä riittää menoa ja meininkiä. Asukkaiden yhteistilan täytti jutustelut, vitsailut ja naurun remakka. Ei siis ollenkaan tylsää porukkaa.

Päivällisen jälkeen asukkaat ilmeisesti sulattelivat pitkään vatsojaan, kun kovin paljoa meidän työntekijöiden apua ei tarvittu. En kuitenkaan ollut yhtään pahoillani tästä. Olipahan aikaa tutustua vuorossa olleisiin työntekijöihin ja haastatella heitä talon tavoista.

Illemmalla riitti taas hommia, kun autoimme asukkaita iltatoimissa. Minäkin sitten onnistuin nolaamaan itseni oikein kunnolla. Lähdin tekemään yhdelle asukkaalle iltapalaa. Kollegani opasti minua, että asukas yleensä syö leipää ja jogurttia. Lopuksi hän huikkasi vielä, että ”siel on sit semmonen essu sen asukkaan luona, ota se sit ku meet.” Minähän siinä sitten ihmettelin, jotta käyttävätkö nämä tosiaan essua, kun tekevät iltapalaa. Tuumasin sitten, että noh mikäpäs minä olen arvostelemaan. Käytetään essua, jos asukas vaikka tykkää siitä. (Olin jo aiemmin kummastellut sitä, että aina käytetään hanskoja kun mennään asukkaan luo. Ajattelin, että tämä vissiin kuuluu myös niihin pöpöjentorjumisstrategioihin.)

Noh, minähän sitten menin ja miltei ensi töikseni kysäisin asukkaalta, jotta missähän se essu mahtaa olla. Minä siinä sitten väänsin iltapalaa essu päällä ja jäin vielä syöttämään jogurtin asukkaalle. Eipä siinä mitään, takaisin tultua kuulin, että olin ainakin siinä kohtaa tullut hieman höynäytetyksi, että asukas pystyy aivan hyvin itse sen jogurtin syömään. Tämä ei tietysti ollut se pahin moka. Arvaatte varmaankin kenen päällä sen essun olisi pitänyt olla. Tämä tosin selvisi minulle vasta seuraavana aamuna, kun olimme toisen työntekijän kanssa tekemässä kyseiselle asukkaalle aamupalaa. Saatiinpa ainakin hyvät naurut meikäläisen kustannuksella. On mahtanut asukaskin tuumata, jotta kaikenlaisia hölmöjä ne minulle tänne avuksi lähettävät. Parit kerrat olen tietenkin piikittelyä joutunut kuulemaan: ”Kyl sä Saara pärjäät tuonkin asukkaan kanssa. Muistat vaan laittaa sen essun päälle.”

Onneksi paikan asukkaat ovat niin ihania, että antavat pienet kömmähdykset anteeksi. Jokseenkin kaikki asukkaat osaavat myös itse kertoa minkälaista apua tarvitsevat. Välillä tulee tietysti hieman hankalampia tilanteita esimerkiksi siitä syystä, että joillakin asukkailla puheen tuottaminen on haastavaa. Tai haastavuus se on lähinnä minulle, kun en tahdo saada aina kaikesta selvää. Tänäänkin yksi asukas kärsivällisesti toisteli minulle aina niin kauan kunnes ymmärsin. Sinänsä tilanne oli vähän hassu, kun minun oli tarkoitus toimia hänen tulkkinaan puhelimessa. Välistä linjan toisessa päässä oleva ihminen kuitenkin ymmärsi asukkaan puhetta paremmin kuin minä. Kuvio eteni siis pitkälti samalla kaavalla kuin lapsuuden ”rikkinäinen puhelin” -leikeissä.

Kaiken kaikkiaan päivät ovat menneet kivasti ja työ on ollut todella mielekästä. Aivan ihanalta tuntuu esimerkiksi, kun yksi asukas apua pyytäessään aloittaa usein sanoilla ”Hei rakas, voisitko…”. Tai kun hän eilen illalla sanoi minulle ”tiedäthän sinä, että vaikka minä välillä olen äkäinen, niin kyllä minä silti sinusta tykkään.” Tuo jos mikä saa minut hymyssä suin aloittamaan uuden työpäivän.

Ensimmäinen päivä pulkassa

Jos joku jo ihmetteli, kun ei tekstiä ole kuulunut ensimmäisen päivän jälkeen, niin en kauhistunut päivästä. Oli perjantaina työvuoron jälkeen kiirusta muiden työjuttujen kanssa, joten en ehtinyt kirjaamaan kokemuksiani.

Pienoisen kurkistuksen asumispalvelutyöntekijän työhön sain ja nyt on jo ehkä jotain hajua siitä mitä päivät saattavat pitää sisällään

Aamuvuorot uudessa työpaikassani alkavat seitsemältä. Ensimmäisenä päivänä minulle annettiin tunti armonaikaa ja menin töihin vasta kahdeksaksi. Silti stressasin aika tavalla siitä, että varmasti pääsen ajoissa ylös. Reseptini aamuheräämiseen oli neljä herätyskelloa sekä varmistussoitto ystävältäni. Liioittelua tai ei, mutta toimi. Kuten varmaan arvaatte, en ole aamuihmisiä.

Ensimmäisenä päivänä pääsin tutustumaan noin puoleen yksikön asukkaista. Kaikki asukkaat asuvat omissa asunnoissaan, joko yksiössä tai kaksiossa. Asunnoista suurin osa sijaitsee samassa rapussa. Yksi asunto toimii asukkaiden yhteistilana ja tässä asunnossa on myös henkilökunnan tilat. Yhteistila on vapaasti asukkaiden käytössä. He voivat tulla sinne esimerkiksi juomaan aamukahvit ja lukemaan päivän lehden, katsomaan televisiota tai muuten vain seurustelemaan ja oleskelemaan. Välillä asukkaat järjestävät yhteisiä peli- tai kokkailuiltoja. Sunnuntaina esimerkiksi yksi asukkaista valmistaa yhdessä asumispalvelutyöntekijän kanssa illallisen, johon kaikki asukkaat ovat tervetulleita.

Melkein kaikki asukkaat ovat hyvin omatoimisia ja heillä on omat aktiviteettinsa ja elämänsä, joten yhteistila ei käsittääkseni ole kovin suuressa käytössä. Pari asunnosta sijaitsee muutaman sadan metrin päässä yhteistilasta. Näitä asuntoja kutsutaan satelliittiasunnoiksi.

Asukkailla on käytössä kutsulaitteet, joilla he tavoittavat työntekijät aina tarvittaessa. Ymmärtääkseni useat avustamistilanteet sovitaan kuitenkin etukäteen henkilökunnan kanssa. Ensimmäinen päiväni alkoi asukkaiden aamutoimissa avustamisella. Kuljin koko päivän toisen työntekijän mukana, joten suhteellisen helpolla pääsin, eikä tarvinnut itse alkaa ihmetellä, jotta mitähän kummaa tässä oikein pitäisi tehdä.

Avustustilanteista

Ensimmäistä asukasta avitimme saunareissulla. Tämä tarkoitti lähinnä sitä, että olimme vieressä varmistamassa, jotta asukas pääsee turvallisesti pyörätuolista suihkutuoliin, avitimme asukasta pääsemään suihkutuolilla saunaan ja saunareissun lopulla oli vuorossa selän pesu. Sillä aikaa kun asukas saunoi, imuroimme asunnon ja pesimme lattiat. Sitten varmistimme, että asukas pääsi turvallisesti saunasta pois. Kyseinen asukas on jopa niin omatoiminen, että itsekin ihmettelin, miten kaikki arjen askareet häneltä oikein hoituvat. Ilmeisesti sitä oppii kaikenlaisia niksejä, kun on pakko.

Seuraava asukas kuului myös yksikön omatoimisimpiin. Hänen kanssaan olimme mukana avustamassa häntä sängystä pyörätuoliin. Aika hurjalta hänen siirtymisensä näytti, mutta hyvin se kuitenkin hoitui. Apua hän ei tarvinnut kuin lähinnä siinä vaiheessa, kun hän oli ensin köyden avulla vetänyt itsensä istuma-asentoon ja siirtyi liukulaudan kanssa pyörätuoliin. Liukulauta tuli siis asettaa paikoilleen ja hieman vetää asukasta housunkauluksesta tuoliin. Itsellään hänellä näytti olevan oikein rempseä asenne koko touhuun ja erittäin hyvä huumorintaju. Mukanani olevan työntekijän kanssa he tulivat juttuun mainiosti ja heidän keskinäisestä piikittelystä huomasi, että heillä on pitkä historia yhdessä.

Tässä vaiheessa olin siis vain katsellut päältä avustamistilanteissa.Tunsin itseni aika lailla tirkistelijäksi, kun siinä vain seisoin ja katselin. Mietin myös miltä asukkaasta mahtaa tuntua, kun vieras ihminen tulee pällistelemään hyvin intiimejäkin arjen toimintoja.

Seuraavan asukkaan kanssa pääsin sitten jo itsekin osallistumaan. Hän tarvitsi apua lähinnä aamupalan laitossa ja pukeutumisessa. Pukeutumisessakin ainoastaan sukkien ja kenkien laitossa sekä siinä vaiheessa, kun jalat piti saada housunlahkeisiin. Hieman hän minua näpäyttikin, kun meinasin avustaa sellaisessa, minkä hän pystyy itse tekemään. Heti tuli huomautus, että se kuuluu hänen hommiinsa.

Näin ensikertalaisena on ehkä hieman hankalaa, kun ei osaa yhtään arvioida, mitä kaikkea asukas pystyy itse tekemään. Itse toivoisi, että tajuaisi jo puolesta sanasta tai ennenkin, mitä asukas avustustilanteissa tarvitsee. Tässä tapauksessa ei ilmeisesti kannata olla tyrkyttämässä apua, vaan nimenomaan kysyä mihin kaikkeen apuani tarvitaan ja odottaa, että asukas itse kertoo. Minulla tuppaa olemaan vain paha tapa lähteä sooloilemaan ja yrittää tehdä tilanteet asukkaalle mahdollisimman helpoiksi. Liika avuliaisuus ei taida olla siis hyvästä. Toki sen ymmärrän, että asukkaat ovat itsenäisiä ja varmasti tuntuu hölmötä, jos vuosikaudet on tietyt toiminnot itse tehnyt ja toinen tulee siihen sähläämään väliin.

Seuraava asukas oli sellainen, joka tarvitsi hieman enemmän apua. Hänellä on käytössä nostolaite, jonka avulla hän pääsee siirtymään pyörätuolista sänkyyn ja toisinpäin. Nostolaitteen liinat tuli kiinnittää paikoilleen ja tämän jälkeen kaukosäätimen avulla nostaa asukas pyörätuolista ja siirtää sitten sänkyyn.

Hieman arveluttaa miten suoriudun tuosta hommasta itsenäisesti. Nostolaite ilmeisesti on ihan turvallinen, vaikka kovin huteralta se minusta näytti. Entä, jos sählään jotakin ja asukas vaikka luiskahtaa liinojen välistä lattialle? Ihan kätevä laite kuitenkin, ja varmasti turvallisempi tapa siirtää asukasta kuin omaa lihasvoimaa käyttäen.

Muita mietteitä ja toiveita

Ensimmäinen päivä sujui siis kohtalaisen rauhallisesti. Oli ihan hyvä päästä aloittamaan toisen työntekijän kanssa. Ilmeisesti minua vähän säästeltiin, kun sain ihan rauhassa tutustua työhön eikä heti lähetetty asukkaan luokse yksin. Ilmeisesti jossain välissä päivää oli ollut kiireempääkin ja työntekijöillä monta rautaa tulessa, joten toivon todella, että minun perehdyttämiseni ei vienyt likaa työntekijöiden resursseja.

Vaikka minua jännittää ja mietityttää oma suoriutumiseni, en kuitenkaan toivoisi, että minua kohdellaan silkkihansikkain. En ole luonteeltani mitenkään arka, joten siinä mielessä minua ei tarvitse säästellä. Toki on hyvä miettiä mitkä ovat sellaisia tehtäviä mihin uusi ihminen sopii, jo ihan päivän sujuvuuden ja asukkaiden turvallisuuden kannalta.

Sekä asukkaat että henkilökunta vaikuttivat mukavilta. Uudet työtoverini kestivät kyselyäni, enkä uskoakseni ollut niin rasittava kysymyksineni kuin kollegani ASPA-säätiöltä varoitteli. Terveisiä vain hänelle. Tosin ensimmäisenä päivänä sitä usein on sen verran pihalla, ettei tajua välttämättä kysyä edes kaikkea sitä mitä pitäisi.

Jotkut asukkaista vaikuttivat kovasti kiinnostuneilta blogistani. Toivottavasti saan heistä lukijoita. Kommenttikin olisivat erittäin tervetulleita.

Ottaen huomioon sen miten vähän lopulta pääsin yhden päivän aikana näkemään, tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta. Luultavasti ehdin näkemään ja kokemaan vain murto-osan kaikesta siitä mitä työ pitää sisällään.

Eräs hyvä ystäväni, joka juuri lopetti usean vuoden työrupeaman mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä kertoi, että se mikä hänet sai jaksamaan työssä oli asukkaat; se miten oppi tuntemaan heistä jokaisen, tiesi heidän ”oikkunsa” ja tapansa, sai olla heidän elämässään mukana niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Tämä on se puoli työtä mitä itse en valitettavasti tule kahdessa viikossa kokemaan. Luultavasti tämä on myös juuri se puoli, mikä on työssä kaikkein antoisin.

Ensimmäisen päivän aikana näin kuitenkin vilauksen siitä, mitä ihmisläheinen työ voi parhaimmillaan olla. Oli hienoa kuulla miten lämpimästi työntekijät puhuivat asukkaista ja katsella asukkaiden ja työntekijöiden välistä mutkatonta kommunikointia.

On kuitenkin hienoa, että saan olla mukana edes tämän kaksi viikkoa. Olen kuullut, ettei yksikään päivä tässä työssä ole samanlainen. Odotan siis innolla uutta työpäivääni ja kaikkea sitä mitä se tuo tullessaan.

Etukäteisfiiliksiä

Perjantaina pääsee sitten tämäkin sosiologi oikeisiin töihin. Kauan tätä on pohdittu ja innolla odotettu. Nyt ensimmäisen päivän lähestyessä alkaa kummasti jännittää. Olen oikeastaan aika ulalla siitä, mitä minulta odotetaan ja mitä työtehtäväni tulevat pitämään sisällään.

Ymmärtääkseni yksikön asiakkaat ovat suhteellisen omatoimisia ja osaavat kyllä kertoa missä asioissa tarvitsevat apua. He pystyvät itsenäisesti siirtymään esimerkiksi sängystä pyörätuoliin, joten ainakaan nostelua ei pitäisi olla tiedossa. Joudun siis treenaamaan lihasvoimiani kyseisen kahden viikon ajan edelleen vapaa-aikanani.

Tuleva esimieheni vakuutteli minulle, että varmasti pärjään asumispalvelutyöntekijänä. Ihmisten kanssa toimiminen ei minulle sinänsä vierasta ole, vaikka nykyinen työni on enimmäkseen tietokoneen ruudun tuijottelua. Erilaista aikaisempiin töihini verrattuna työssä on kuulemma etenkin se, että siinä mennään aika lailla asiakkaiden ”iholle”. Ymmärsin tuon siten, että työssä ollaan fyysisesti asiakkaan lähellä ja toimitaan ikään kuin hänen käsinään tai jalkoinaan, silloin kun asiakkaan oma keho ei siihen pysty. Se, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa on minulle vielä aika lailla epäselvää.

En ole elämäni aikana kovin paljon ollut tekemisissä liikuntavammaisten ihmisten kanssa. Ensimmäinen kosketuksen liikuntavammaisen arkeen sain kun tapailin joitakin vuosia sitten MS-tautia sairastavaa miestä. Hän liikkui tuolloin osittain pyörätuolilla ja silloin vasta ymmärsin miten paljon pyörätuolin käyttö saattaa elämää hankaloittaa. Illallispaikan valinta saattoi muodostua suhteellisen haastavaksi, sillä sekä Helsinki että Tampere näyttivät olevan täynnä portaita.

Ehkä asiakkaita enemmän jännittää tulevien työtovereiden suhtautuminen. Miten he ottavat vastaan tällaisen alalle kouluttautumattoman työntekijän? Jaksavatko he neuvoa ja opastaa? Olenko minä enemmän taakka kuin hyödyksi?

Oikeastaan olen saanut nykyisiltä työtovereiltani kahdenlaisia neuvoja tulevaa kahta viikkoa koskien. Toinen neuvo oli, että kysele ja kyseenalaista. Tämä tuli kollegaltani, joka on aiemmin tehnyt asumispalvelutyöntekijän töitä. Hän kertoi, että oli aina erittäin hyödyllistä, kun joku uusi työntekijä tai opiskelija kyseli ”miksi teet tuon juuri noin” tai ”miksi tuota ei tehdä tällä tapaa”. Kuulemma kysymyksistä oli herännyt monia ahaa-elämyksiä.

Toinen työtoverini, hänkin entinen asumispalvelutyöntekijä, puolestaan opasti minua pitämään ainakin ensimmäiset päivät suuni kiinni. Se meni jotenkin näin: ”Älä sit Saara heti aloita kyselemään, että miks toi tehään just näin eikä noin. Niillä menee siellä muuten suhun hermot.” Arvatkaapa kumpi noista työtovereista on se, kenen kanssa olen tehnyt pidempään töitä?

Tällä hetkellä oikeastaan toivon, että suoriudun ensimmäisestä päivästä kunnialla. Katsotaan sitten sen jälkeen uudestaan.